Paimion parantolan sijainti on keuhkotautiparantolalle ihanteellinen: se sijaitsee kuivalla hiekkaharjulla luonnon helmassa mäntykankaalla, kaukana saasteista. Kylpien yhä edelleen parantavassa auringonvalossa.
Paimion parantola valmistui vuonna 1933 tuberkuloosiparantolaksi aikana, jolloin Suomi muun maailman kanssa taisteli pelättyä sairautta vastaan. Tuberkuloosibakteeriin tehoavat mikrobilääkkeet keksittiin vasta toisen maailmansodan jälkeen, joten 1900-luvun alussa tuberkuloosista paraneminen oli enemmän kiinni sairastuneen tahdonvoimasta kuin lääketieteen avusta. Tuberkuloosia, jonka yleisin ilmenemismuoto on keuhkotuberkuloosi, hoidettiin eristyslaitoksissa valon, raittiin ilman, liikunnan, ravitsemuksen ja hygienian avulla. Lääketieteellisiä hoitokeinoja oli vain muutama.
Alvar Aalto pyrki parantolaa suunnitellessaan yhdistämään uusimmat lääketieteelliset ja psykologiset näkemykset aikansa edistyksellisimpään rakennustekniikkaan. Arkkitehtuurin alalla klassismi alkoi väistyä modernistisen ilmaisun tieltä, ja Suomessa Aalto oli tämän uuden ilmaisun etujoukoissa. Modernismi olikin omiaan parantola-arkkitehtuuriin, sillä funktionalismi piti tärkeinä valoa, ilmaa, aurinkoa ja hygieniaa – samoja asioita, jotka olivat keskeisiä taistelussa tuberkuloosia vastaan ennen lääkehoidon keksimistä.
Aallon tavoitteena oli monimuotoinen, potilaiden tarpeiden mukainen, paranemista edistävä kokonaisuus, jonka tuli toimia kuin ”lääketieteellinen instrumentti”. Keskeinen lähtökohta Aallolla oli potilaiden tarpeiden huomioiminen, mikä tekee Paimion parantolasta ainutlaatuisen kohteen laitosarkkitehtuurin alalla. Yhdeksi suunnitteluun vaikuttaneeksi tekijäksi on nostettu Aallon omakohtaiset kokemukset vuodelevossa olemisesta parantolan suunnittelun aikaan.
Arkkitehdillä oli merkittävä rooli parantolan ratkaisujen määrittelyssä. Olihan rakennuksen ja sen sisustuksen ensisijainen tarkoitus edesauttaa tuberkuloosiin sairastuneita potilaita parantumaan. Hygienian kannalta oli tärkeää saada kaikki parantolan pinnat helposti puhdistettua ja tilat tuuletettua, mikä näkyi muun muassa materiaalien valinnassa ja huonekalujen suunnittelussa. Vaikka sairaanhoito tukeutui ensisijaisesti hygieniaan, korostui arkkitehtuurissa myös valon merkitys.
Valon katsottiin tuovan elinvoimaa potilaille, ja sen säätely oli tärkeää potilaan psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Valon parantavaa vaikutusta painottivat sekä lääkäriasiantuntija että arkkitehti Aalto. Auringonvalon vaikutus paranemiseen huomioitiin suuntaamalla rakennus ja potilashuoneet luonnonvalon kannalta optimaalisesti.
Aallon ajatuksia parantavasta arkkitehtuurista tukee nykyinen tutkimustieto, jonka mukaan korkealaatuinen suunnittelu voi tehostaa ja vaikuttaa potilaiden kokemuksiin ja hoidon tuloksiin. Nykyään esimerkiksi yhteys luontoon ja luonnonvalo ovat terveydenhuollon tilojen suunnittelun perustavaa laatua olevia vaatimuksia. Alvar Aalto oli humaanin arkkitehtuurinsa kanssa aikaansa edellä.
Pääosassa potilas
Paimion parantola muodostuu neljästä, keskusosan yhdistämästä viuhkamaisesti sijoitetusta siivestä. Eri toiminnot sijoitettiin eri siipiin, mikä oli hyväksi havaittu ja jo vakiintunut tapa tuberkuloosisairaaloissa.
Siivistä massiivisin on A-siipi, jossa sijaitsevat aamupäiväaurinkoon suuntautuvat potilashuoneet ja etelään suuntautuva makuuhallisiipi eli aurinkoterassi. Potilashuoneet suunniteltiin levollisiksi ja mukaviksi makuuasennossa makaaville vuodepotilaille siten, että ne edistäisivät sisäistä tasapainoa ja toisivat rauhaa.
Potilashuoneiden levollista ilmapiiriä tavoiteltiin monin eri keinoin: katon seiniä tummemmalla värillä, häikäisemättömillä valoilla, vedottomalla ilmanvaihdolla ja loiskumattomilla käsienpesualtailla. Potilashuoneiden ratkaisuilla tuettiin paranemisprosessia, jossa hygienialla, levolla, valolla ja raittiilla ilmalla oli keskeinen asema. Kurinalaiseen päiväohjelmaan kuului peseytyminen, kolme hallimakuujaksoa ja useita aterioita.
Potilashuoneissa värimaailma oli maanläheinen, kun taas julkisissa, yleisissä tiloissa Aalto käytti valkoista, harmaata ja keltaista. Värien käytöllä Aalto halusi luoda miellyttävän ja humaanin ilmapiirin parantolan yleisiin tiloihin. Eri siipiä yhdistävän keskiosan käytävien ja portaikon keltainen väri toi tunteen kirkkaudesta ja auringonvalosta pimeinäkin vuodenaikoina. Yhteistilojen avautuminen eri suuntiin mahdollisti maiseman ja valon vaihtelujen myötä kulloiseenkin mielentilaan sopivan oleskelupaikan löytymisen.
Parantolan B-siiven eri kerroksiin Aalto sijoitti paranemiseen liittyvät tukitoiminnot, kuten leikkaussaliosaston valohoitohuoneineen, ruokalan, kirjaston, lukuhuoneen ja harrastehuoneen. Hitaasta parantumisesta johtuen hoitoajat parantoloissa muodostuivat varsin pitkiksi, joten erilaiset mahdollisuudet aktiivisuuteen oman kunnon mukaan olivat tarpeellisia.
C-siipi tehtiin talousrakennukseksi, ja siellä sijaitsivat muun muassa keittiö ja leipomo. Pula-ajan Suomessa ravitseva ruoka oli olennainen osa tuberkuloosin hoitoa yleiskunnon kohottajana. Parantolassa ruoka tehtiin omassa keittiössä ja tuoretta leipää leivottiin alakerran leipomossa.
Liikkumista varten sisätiloissa oli voimistelusali, ja pihalla kiemurteli serpentiinipolku lukuisten suihkulähteiden lomassa kannustaen ulkoilemaan ja nauttimaan parantavasta luonnosta ja raittiista ilmasta. Työkykyiset miespotilaat osallistuivat metsäalueen puhdistukseen, ja työkuntoiset naispotilaat ahkeroivat liinavaate- ja neulostöissä. Kuumeettomat potilaat osallistuivat siivous-, pesu- ja tarjoilutöihin.
Tuberkuloosiparantolasta sairaalaksi
Tuberkuloosin lääketieteellinen hoito oli 1900-luvun alkupuolella vaatimatonta: tuberkuloosin toteamiseksi keuhkot kuvattiin röntgenillä ja potilaille annettiin valohoitoa erillisessä valohoitohuoneessa. Ilmarintahoito yleistyi, mutta sen ohella kehitettiin muitakin menetelmiä sairastuneen keuhkon lepotilaan saattamiseksi. Kirurgisia menetelmiä olivat rintakehän muovausleikkaus sekä palleahermon katkaisu ja ns. öljyrintahoito. Hoitomenetelmät otettiin käyttöön jo 1900-luvun alkuvuosina, mutta niiden käyttö oli vähäistä ennen 1940-lukua.
Tuberkuloosibakteeriin tehoavan mikrobilääkkeen keksiminen toisen maailmansodan jälkeen oli ratkaiseva muutos parempaan. Toinen merkittävä muutos tapahtui 1960-luvulla, jolloin anestesiamenetelmien kehittymisen seurauksena voitiin entistä turvallisemmin poistaa keuhkojen vaurioituneita osia. Näin toipuminen nopeutui ja voitiin yleensä välttyä aikaisempien hoitomenetelmien haitallisilta myöhäisvaikutuksilta. Paimion parantolan leikkaussaliosastoa laajennettiinkin jo vuonna 1958 hoitomenetelmien kehittymisen johdosta.
Tuberkuloosin hoidon tehostuessa ja uusien tapausten vähetessä oli seurauksena tuberkuloosihoitoon tarvittavien sairaansijojen väheneminen ja niiden siirtäminen muuhun käyttöön. Tämän kohtalon koki myös Paimion parantola, joka toimi tuberkuloosiparantolana 1960-luvulle asti. Vuosien 1974–79 aikana parantolan sisätilat remontoitiin yleissairaalakäyttöön sopiviksi. Nimikin muuttui käyttötarkoituksen muutoksen myötä Paimion sairaalaksi. Paimion sairaala toimi osana Turun yliopistollista keskussairaalaa Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin keuhko- ja sisätautisairaalana, kunnes sairaala tyhjeni vähitellen 2000-luvulla TYKSin keskittäessä palveluitaan Turkuun usean vuoden ajan.
Keväällä 2014 Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri vuokrasi noin puolet sairaalan tiloista Mannerheimin Lastensuojeluliiton Lasten ja Nuorten Kuntoutussäätiölle, joka on tehnyt rakennuksessa kunnostus- ja muutostöitä vastaamaan nykyisten käyttäjien tarpeita ja viranomaisvaatimuksia. Kaikki tehdyt muutokset ovat peruttavissa, eli tilat ovat ennallistettavissa alkuperäiseen asuunsa.
Allasosastossa on tehty lasten turvallisuuden takaavia muutoksia ja keittiö on saneerattu kaikki nykyajan vaatimukset täyttäväksi. Keittiössä valmistetaan päivittäin viisi ateriaa ja maukasta kotiruokaa käyvät syömässä perheiden lisäksi säätiön työntekijät.
MLL:n Lasten ja Nuorten Kuntoutussäätiön käytössä on myös kaksi asuinrakennusta – parantolan työntekijöiden asuntolaksi rakennetut Kyykartano ja Mäntylä. Mäntylä-asuntolan alakertaan saneerattiin vuonna 2014 esteettömiä asuntoja vastaamaan perhekuntoutuksen asiakkaiden tarpeita. Kuntoutusjaksoilla perheet asuvat kodinomaisissa tiloissa historiaa huokuvassa ja paranemista tukevassa ympäristössä.
Aikojen saatossa rakennusta on kunnostettu ja muutettu paljon. Yleissairaalan aikana Aallon värimaailma katosi osittain, mutta MLL:n Lasten ja Nuorten Kuntoutussäätiön toiminnan myötä tiloissa on jälleen väriä, valoa ja ennen kaikkea elämää. Voidaan siis katsoa ympyrän sulkeutuneen: Alvar Aallon suunnitelmissa potilas oli kaiken keskiössä, ja MLL:n Lasten ja Nuorten Kuntoutussäätiöllä pienet ja isommatkin kuntoutujat ovat toiminnan keskiössä. Lapsi mielessä ja sydämessä, sanoo säätiön mottokin.
Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin hallituksen tekemän päätöksen myötä MLL:n Lasten ja Nuorten Kuntoutussäätiön tulevaisuus parantolassa näyttää valoisammalta. Uutisen aiheesta voit lukea nettisivuiltamme.
Lisätietoa Paimion parantolasta löydät täältä: https://www.alvaraalto.fi/arkkitehtuuri/paimion-parantola/ ja täältä http://www.paimiosanatorium.fi/fi/
Teksti ja kuvat Nina Kurki.
Kirjoittaja on viestinnän työssäoppijana MLL:n Lasten ja Nuorten Kuntoutussäätiössä.