Ihmisen ikävä toisen luo, Rööperi ja Satumaa. Kaipaus ja lohtu ovat inhimillisiä tunteita, kun koemme jääneemme paitsi jostakin, kun elämä laittaa meidät vapisemaan.
Mistä kirjoittaisin?
Ilmastonmuutoksesta, otsonikadosta (tai siitä miten ihminen on saanut otsonikerroksen ohenemisen pysähtymään), nälänhädästä, sodista, yksinäisyydestä, eriarvoisuudesta, köyhyydestä, tasa-arvosta (tai siitä kuinka se ei vieläkään toteudu niin kuin toivottiin), rakkaudesta, uskosta, toivosta, pandemiasta?
Vastaan tuli nainen. Hän oli lenkillä kuten minäkin koirani kanssa. Nainen puhui puhelimeen ja kommentoi reippaasti toiseen päähän, että sähkölasku on sitä suurempi, mitä lämpöisempänä huushollia pitää. Naisella oli kova vauhti päällä. Vaikutti siltä, että ilman puhelua hän olisi varmaan juossut, mutta tyytyi nyt reippaaseen kävelyyn, jotta kykeni keskustelemaan toisen kanssa. Hän puhui kovalla äänellä. Elinvoimaa täynnä. Energisenä. Hienot urheiluvarusteet yllään. Värikkäänä. Mietin, että olikohan puhelun toisessa päässä joku, joka oli nyt lomautettuna, työttömänä, syrjäytyneenä, varattomana, ja miettii kuinka saa laskut maksettua. Miten saa rahat riittämään. Nainen vaikutti hyväosaiselta tokaistessaan toiselle asioita yliolkaisesti. Asiat olivat ehkä hänelle itselleen helppoja ja päivänselviä. Puhelu jatkui kovaäänisenä minun jälkeeni vielä pitkään. Naisen mentyä ohi ilmaan jäi leijumaan puhdas tuoksu.
Kuului imurin kovaa hurinaa. Ihmettelin, että kylläpä keskuspölynimurin ääni kantautuukin kauas talosta, jossa oletin, että siivottiin. Pian huomasin, että ääni tulikin lähempää autotallista. Tallin isot pariovet olivat auki ja sisällä hääri todennäköisesti talon isäntä. Hänellä oli kasvojensa suojana valkoinen pätevän näköinen maski. Työhaalari päällään. Käsissä miehellä oli iso imuri, jolla hän siivosi autotallin lattiaa. Kurkin ohimennen talliin ja miehen touhuamista. Kaikki tavarat näyttivät olevan hyvässä järjestyksessä. Vaikka tavaraa oli paljon. Seinillä, työtasoilla ja seinän vierustoilla. Tallin ulkopuolella pihalla odotti pieni polkuauto määrättyä paikkaansa. Tallissa soi lujaa Matin ja Tepon hitti; ”…pidä itsestäsi huolta, jos lähden täältä ennen sua, kulje onnellisten puolta, älä katsettasi maahan luo…”.
Jatkoimme koiran kanssa kylätietä eteenpäin. Minulle tuli äskeisestä haikea ja jotenkin rauhallinen olo. Lohdullista. Laulu jatkui; ”…valo nousee aina tuolta, sitä kohti kulje, mulle lupaa tuo…”. Huomasin pysähtyneeni pitkäksi toviksi paikoilleni, kun annoin koiran haistella maassa jotain kökkärettä koiran mieliteon mukaan riittävän pitkään. Seisoin ja seurasin koiran hääräämistä. Tyytyväisenä. Toisena hetkenä olisin jo komentanut sitä jatkamaan matkaa ja pysymään liikkeessä. Yhtäkkiä tämä hetki meni kaiken yli. Ei ollutkaan pakko jatkaa matkaa, eikä pyrkiä minnekään.
Koulun pihalla kokoontui nuoria. Koulutyöt siirtyivät etäopetuksen piiriin, mutta nuoret haluavat nähdä toisiaan. Nyt ehkä enemmän kuin ennen. Kaikilla ei ole sellaisia harrastuksia, joissa voisi poikkeustilasta huolimatta tavata kavereita. On määrätty, että nyt ei mennä tapaamaan paitsi mummia, niin ei myöskään ystäviä. Jatkuva piuhojen päässä oleminen alkaa kuitenkin puuduttaa. Ihminen haluaa toisen luokse. Mitä tehdä, ettei jäisi yksin, eikä tuntisi itseään yksinäiseksi? Maailman tilanne voi tuntua toisesta hyvinkin ahdistavalta, samaan aikaan, kun toinen jatkaa arkeaan lähes tavalliseen tapaan. Olemme erilaisia ja reagoimme asioihin monella tavalla. Tiedotusvälineet, some ja media tuuttaavat kaikenlaisia osoitteita ja puhelinnumeroita eetteriin, joiden tarkoituksena on auttaa ja tukea esimerkiksi yksinäisiä tai syrjäytyneitä. Soita, tekstaa, meilaa ja tsättää, mutta mikä vaikutus kaikella on ihmisiin? Jaksaako? Pystyykö? Moni saattaa odottaa, että hänelle soitettaisiin, otettaisiin yhteyttä ja joku kysyisi miten menee? Oletko syönyt? Saitko nukuttua? Kuuntelijaa kaivataan! Ja vastaajaa!
Päivä alkoi painua mailleen. Taivaalla oli kaunis punerrus. Samankaltainen kuin poskillani koiralenkin jälkeen. Tuuli oli tyyntynyt illaksi. Linnut hiljentäneet lauluaan. Luonto. Kaikki paikallaan ylväästi ja rauhallisesti. Hengitin maisemaa itseeni. Keuhkot täyteen ilmaa. Rintakehä laajenee, ylös, sivuille, joka suuntaan, tilaa syntyy. Hiljaista. Ympärilläni vain se, mikä riittää. Ei enempää. Tero Vesterinen lauloi; ”…niin se mulle luvattiin, et kaikki päättyy hyvin, niin kuin ennenkin…”.
MLL:n Lasten ja Nuorten Kuntoutussäätiö tukee perheitä arjen haasteissa. Perhekuntoutustyön ohella säätiön eri kehittämishankkeet pyrkivät tukemaan toiminnallaan eri ikäryhmien ja sosioekonomisten taustojen ihmisiä osallistumaan yhteiskuntaan sen tasavertaisina jäseninä ja vaikuttajina. Koronaepidemian aikana on entistäkin tärkeämpää, että tavoitamme avun tarvitsijat ja tarjoamme heille luovasti, joustavasti ja matalalla kynnyksellä mahdollisimman tarkoituksenmukaista tukea arkeen. Niin kuin Sauli Niinistökin meitä ohjeisti: pidetään fyysistä etäisyyttä, mutta henkistä läheisyyttä!
Marika Väärä
Kirjoittaja on ekspressiivisen taideterapian ohjaaja ja psykiatrisen hoidon sairaanhoitaja, ja työskentelee hanketyöntekijänä Tyttö olet helmi! -kehittämishankkeessa.