Miten seinäkiipeilyn voi yhdistää terapiaan? Mielenkiintomme heräsi, kun luimme Kiipeilystä apua masennukseen -artikkelin (Psykologi 3/2018). Niinpä me, Isät ja pojat puussa -seikkailutoiminnan työryhmän jäsenet Satu Kananen ja Valtteri Liimula, kävimme tutustumassa kiipeilyterapiaan Tampereella 14.11.2018. Pirkanmaan sairaanhoitopiirin (PSHP) nuorisopsykiatrian poliklinikalla on syksystä 2017 lähtien testattu ja tutkittu kiipeilyterapiaa nuorten masennuksen ja ahdistuksen hoidossa lupaavin tuloksin. Kiipeilyterapia on Suomessa vielä varsin uutta, vaikka muualla Euroopassa, erityisesti Saksassa ja Itävallassa, se on varsin vakiintunut ja tutkittu terapiamuoto.
Kiipeily kuuluu isien ja poikien seikkailutoimintaan
Kiipeily on tuttua toimintaa MLL:n Lasten ja Nuorten Kuntoutussäätiön perhekuntoutuksessa. Kiipeily ja muu köysitoiminta sisältyvät seikkailutoimintaan, jota on säätiöllä kehitetty ja käytetty perhekuntoutuksen tukena yli 20 vuoden ajan. Säätiön tarjoamassa ja Veikkauksen tuotoilla tuetussa Isät ja pojat puussa -toiminnassa (IPP) tuetaan seikkailutoiminnan avulla neuropsykiatrisesti oireilevan nuoren pojan ja hänen isänsä välistä suhdetta. Luonnossa kiipeileminen ja kalliolta laskeutuminen ovat keskeisiä seikkailuviikonloppujemme sisältöjä. Kalliolta laskeutumisen lisäksi isät ja pojat pääsevät kiipeämään korkeaan mäntyyn kiipeilyotteita pitkin, jolloin voidaan leikkisästi ajatella toiminnan nimen toteutuvan – isät ja pojat ovat puussa. Kokemuksemme mukaan luontoympäristössä toteutuva seikkailutoiminta motivoi poikia ja isiä osallistumaan toimintaan ja he kertovat kokeneensa sen itselleen mielekkäänä.
Mikä kiipeilyterapiassa kiinnostaa?
Kiipeily on meille seikkailuihmisille kiinnostavaa toimintaa ja harrastamme sitä myös vapaa-ajallamme. Toimiessamme köysitoiminnanohjaajina IPP:ssa olemme havainneet köysitoiminnan antavan neuropsykiatrisesti oireileville nuorille mahdollisuuden kokeilla fyysisiä rajojaan ja saada kaipaamiaan jännittäviä kokemuksia turvallisessa ympäristössä. Erityisesti kalliolta laskeutuminen on usein niin isän kuin pojan mielestä hurja tilanne, ja olemme kuulleet heidän fiilistelevän toistensa suorituksia ja uskallusta. Pohdimme myös koko ryhmän kanssa heidän kokemuksiaan ja kysymme: ”Miltä susta tuntui?”, ”Miten iskä pärjäsi?” ja ”Missä poika onnistui hyvin?”. Kokemuksemme mukaan köysitoiminta, kuten myös muu seikkailutoiminta, antaa hienot puitteet isän ja pojan välisille yhteisille myönteisille kokemuksille ja vertaistuen saamiseen. Parhaassa tapauksessa ne voivat vaikuttaa myönteisesti pojan hyvinvointiin, itsetuntoon ja arkeen.
Meitä vierailijoita kiinnosti tutustua kiipeilyterapiaan ja siihen, miten masentuneiden ja ahdistuneiden nuorten kanssa käytetään kiipeilyä terapeuttisesti ja miten heidän kanssa käsitellään kiipeilystä saatuja kokemuksia? Mietimme myös, voisimmeko saada jotain uusia ajatuksia omaan työhömme? Satu kiinnostui kiipeilyterapiasta jo vuonna 2016 osallistuessaan Marcus Guttmanin pitämään työpajaan, Climb like a salamander. Työpajassa tutustuttiin siihen, miten itävaltalaisessa sairaalassa käytetään seinäkiipeilyä nuorten ryhmämuotoisessa kuntoutuksessa. Kyseinen työpaja järjestettiin the European Institute for Outdoor Adventure Education and Experiential Learning (EOE) -konferensissa Salzburgissa, Itävallassa.
Kiipeilyterapiassa yhdistyvät perinteinen keskusteluterapia ryhmässä, yläköysikiipeily ja boulderointi
Psykologi Jenni Christiansen, sairaanhoitaja Sampo Hamard sekä fysioterapeutti ja kiipeilyohjaaja Jenny Turunen olivat marraskuisena aamuna meitä vastassa Nekalan kiipeilykeskuksella. Meidät, kuten myös kolme nuorta tyttöä, otettiin lämpimästi vastaan. Tytöt hakivat kiipeilykengät tottuneesti, jonka jälkeen istahdettiin patjoille kertomaan kuulumiset. Ryhmä tapaa yhteensä 10 kertaa ja tämän kerran aiheena oli murehtiminen. Aiheeseen perehdyttiin lyhyen alustuksen ja ryhmäläisten omien kokemusten avulla. Keskustelutuokio päättyi lyhyeen mindfullness -harjoitteeseen, joka osaltaan auttoi ymmärtämään turhan murehtimisen vaikutusta elämään. Ennen päivän aiheeseen liittyviä kiipeilyharjoitteita tytöt saivat boulderoida vapaasti. Päivän aihe tuotiin mukaan muutamalla harjoitteella, jossa keskityttiin kohtaamaan vaikeita asioita, joita kiipeilyssä ovat kruksit. Terapiatyöskentelyä tauotettiin vapailla kiipeilyhetkillä. Niin ohjaajat kuin ryhmäläisetkin seurasivat ja kannustivat kiipeilijöitä. Päivän aihetta pääsi pohtimaan tyttöjen palatessa reiteille, joita he eivät olleet ennen huiputtaneet. Näin päästiin työskentelemään konkreettisesti ongelmatilanteen ratkaisemisen kanssa. Loppukeskustelussa rakennettiin yhteyksiä arjen ja kiipeilyn haasteiden välillä. Samoin kuin kiipeillessä pitää punnita eri vaihtoehtoja ja suunnitella reittejä ja liikeitä, niin arjen ongelmia voi lähestyä suunnitelmallisesti monin eri tavoin – tarkastellen, suunnitellen ja kokeillen. Kiipeilyn jälkeen myös tytöt olivat selvästi alkuun verrattuna avoimempia keskustelulle. Kiipeilyn ja arjen haasteista oli mukava puhua yhteisiä eväitä syöden.
Tapaamisen säväyttävin hetki oli se, kun ohjaajat kokosivat ryhmän suunnittelemaan yhdessä, miten 7a -tasoinen kiipeilyreitti voidaan kiivetä. Ohjaajat aloittivat kiipeämällä jokusen otteen seinää ylöspäin. Valtteri putosi jo aloitusotteesta, kun taas Satu nousi ainakin kolme otetta ylöspäin ennen putoamistaan. Maltoimme pitää suumme kiinni ja luottaa ohjaajiin reitin valinnan suhteen. Meidän jälkeen ryhmäläiset pohtivat hetken, kuka heistä uskaltaisi yrittää lähes mahdottomalta vaikuttavaa reittiä. Ennen päätöstä Sampo keskeytti heidät ja paljasti todellisen juonen. Ryhmä saatiin päivän aiheen mukaisesti murehtimaan. Harjoitus olikin vaikuttava auttaessaan ryhmäläisiä tunnistamaan tunteitaan ja ajatuksiaan – miten kamalalta tuntuikaan ajatus muiden edessä putoamisesta ja miten uuvuttavaa on jännittää asioita etukäteen. Näitä kokemuksia voitiin jakaa turvallisessa ryhmässä.
Kiipeilyterapia yhdisti mielenkiintoisella tavalla melko vaativaa kiipeilyä nuorten terapiaryhmän työskentelyyn. Havaintomme mukaan perinteinen keskustelulla toteutettava terapia nivoutuu hyvin yhteen kiipeilyn avulla tehtäviin harjoitteisiin. Kumpikaan toimintamuoto ei tuntunut missään vaiheessa irralliselta, vaan ne tukivat toisiaan vahvasti. Keskusteluun keskityttiin samalla tavalla kuin perinteisessä terapiaryhmässä ja, kiipeilyyn samalla vakavuudella kuin harrastelijoiden parissa. Kiipeilyssä reitit valittiin osallistujien taitoja hyödyntäen ja kehittäen. Lisäksi kiipeilyhaasteita voitiin käyttää monin tavoin metaforana. Kokemuksista keskustelu ja kiipeilyharjoitteet hyödynsivät samaa teoriapohjaa kuin meidänkin toiminnassamme, mutta oli hienoa nähdä, miten eri tavalla ne oli toteutettu toisenlaisen ryhmän kanssa.
Kiitos, että saimme tulla tutustumaan uraa uurtavaan työhönne!
Kirjoittajat:
Satu Kananen ja Valtteri Liimula
Kuvassa Jenni Christiansen, Sampo Hamard ja Jenny Turunen