Näen uskomattoman kauniin, ihanan, luovan, lahjakkaan nuoren naisen, tyttäreni, jonka elämä mullistui räjähtäen. Tänään tyttäreni huoneen ovi oli raollaan. Hän katsoi silmiin ja rapsutti koiraa. Päivä kerrallaan, meillä on aikaa.
Näen unta. Taivas itkee, minä itken. Värit ovat huuhtoutuneet maisemasta. Loputon musta pelto leviää silmieni edessä. Kaukana pellon toisella laidalla, pienenä pisteenä horisontissa seisoo tyttöni. Kuulen hänen äänensä pääni sisällä: ”Äiti, auta.” Lähden juoksemaan, mutta jo muutaman askeleen jälkeen, olen uponnut nilkkojani myöten pellon märkään liejuun. Pakko pysähtyä. Mietin. Googletan vaihtoehtojani. Soitan apua. Huudan. Itken. Hetken näyttää, että tavoitan tyttöni. Lohduton musta maisema edessäni kutistuu ja sormenpääni hipaisevat jo tyttöni olkaa. Onnellinen loppu kimaltelee edessäni kuin tietokonepelin palkintotähti. Silloin silmissäni pimenee. Tunnen, kuinka sokeana kaivan pellon loputonta multaa. Tukahtunut ääni kuiskii: ”Anteeksi, äiti.”
Minua pyydettiin kirjoittamaan nuoren masennuksesta äidin silmin. Kolme vuosikymmentä masennus on katsonut minua itseäni peilistä silmiin. Tiedän siis masennuksesta yhtä ja toista. Olen taistellut oman tieni ylös kuopan pohjalta. Uskon terapian voimaan. Uskon lääkkeisiin. Uskon puhumiseen. Tiedän, että tie parantumiseen on mahdollista löytää.
”Olisi helpompi olla itse siellä pimeydessä”
Oman lapsen kohdalla masennus on kuitenkin jotain ihan toista. Usein mietin, miten paljon helpompi olisi olla itse siellä pimeydessä. Tekisin mitä vain, jotta voisin lapseni sijaan kantaa tuon epätoivon, väsymyksen ja riittämättömyyden raskaan taakan. Tiedän, että masennus näyttäytyy jokaiselle eri tavalla. Tästä huolimatta huomaan luettelevani tytölleni kaikki ne keinot, jotka toimivat itselläni. Hoen latteuksia, joita itse inhosin sairauteni pahimpina hetkinä. Olen kuin jojon naru. Menen kohti, peräännyn. En tiedä, missä on paikkani.
Lähes neljä vuotta sitten kaikki tuttu ja turvallinen revittiin palasiksi tyttöni elämässä. Kuka tahansa olisi reagoinut voimakkaasti, mutta erityisesti tyttö, jolle muutokset ovat jo pienestä pitäen olleet vaikeita. Tyttö, joka on harjoitellut introverttipuolensa kanssa elämistä. Tyttö, joka hymyilee maailmalle, mutta haluaa kätkeä muut puolet sisäänsä. Tyttö, joka on hankala yhdistelmä herkkyyttä ja vahvuutta.
Vartalo muuttui. Ydinperhe hävisi. Korona antoi ihanan (kauhean) mahdollisuuden olla kotona. Yläaste hyökkäsi hormoneillaan ja hienhajuisella laumasieluisuudella. Tyttöni ei enää tiennyt kuka on, kuka haluaa olla, kuka osaa olla. Maailma oli iso musta aukko, jossa ei ehkä olisikaan paikkaa hänelle.
Albert (mielikuvitusolento) ilmestyi kaapin päälle vihamielisine kissoineen. Tuska ei tukahtunut viiltoihin. Huoneen ovi sulkeutui. Hymy hävisi. Naiseksi muuttunut vartalo katosi mustien ylisuurten vaatteiden sisään. Huppu peitti pään, peitto kasvot. Minä itkin, puhuin, yritin. Annoin tilaa, olin läsnä. Seison suljetun oven takana mykkä suru hartioillani.
Minä etsin apua. Raahasin tyttöni metsäretkelle, taideterapiaan, kuraattorille, lääkärille, psykologille. Tapasimme sosiaalityöntekijän, kävimme perheneuvolassa, osallistuimme kursseille. Kerta toisensa jälkeen tyttöni istui ammattilaisen edessä huppu päässä ja oli hiljaa. Äänetön taistelumme pimeyttä vastaan jatkui. Hetken hohtanut valo hiipui viimeistään taas syksyn, pimeyden ja väsymyksen myötä. Pudotus oli loputon.
”Loputtomasti kysymyksiä, vähän vastauksia. Ei yhtään syyllistä.”
Puoli vuotta sitten pohja tuli vastaan. Minä seisoin kuilun reunalla ja sain viime hetkellä kiinni. Pidin kouristelevaa vartaloa paikoillaan. Kuiskin rakkautta, pyyhin lääkehiiltä suupielestä. Katsoin itseäni nuorten teho-osaston peilistä, kädessäni nippu jäähyväiskirjeitä. Asettelin vaatteita nuorisopsykiatrisen osaston kaappiin ja sanoin tulevani käymään taas huomenna. Kuuntelin osaston psykologin pohdintaa diagnoosista vakavan ja psykoottisen masennuksen välillä. Taivuin yhdeksi isoksi kysymysmerkiksi. Miksi juuri meidän piti upota pohjalle asti? Enkö tehnyt riittävästi? Miksi minun apuni, tukeni, hoivani, rakkauteni ei riittänyt?
Järjestän menneitä palasia mielessäni uudestaan. Jäikö minulta huomaamatta jokin ratkaiseva tapahtuma? Enkö kuunnellut riittävän herkällä korvalla? Oliko jossain näkyvissä vihje, jolla olisin löytänyt ratkaisun ja olisin pystynyt kääntämään suunnan aiemmin? Olisinko, miksi en, jos jos jos…
Loputtomasti kysymyksiä. Loputtoman vähän vastauksia. Ei yhtään syyllistä. Näen toki virheitä. Näen sukupolvien jatkumon. Näen itseni geeneineni. Näen tyttöni isän omine luurankoineen. Näen uskomattoman kauniin, ihanan, luovan, lahjakkaan nuoren naisen, tyttäreni, jonka elämä mullistui räjähtäen. Jälkijäristykset jatkuvat edelleen. Jossittelu ei. Se olisi turhaa.
Tänään, kun tulin kotiin, tyttäreni huoneen ovi oli auki. Raollaan vasta, mutta auki kuitenkin. Hän katsoi silmiin ja rapsutti koiraa. Aamuisin vien hänelle lääkkeet. Perjantaisin hän käy terapiassa, torstaisin kuvataidekoulussa. Lukio-opinnot etenevät kevennetysti. Päivä kerrallaan. Meillä on toisemme. Perhosen siivet kutittavat poskeani. Meillä on aikaa. Meillä on toivoa.
Masentuneen tytön äiti
Blogitekstin kirjoittaja osallistui tyttärensä kanssa kehittämishankkeen aikana Tyttö olet helmi! -toimintaan.
P.S. Mitä toivon sinulle, joka ehkä taistelet samanlaisessa sodassa kuin minä. Muista, et ole yksin. Älä anna periksi. Hae apua, huuda apua, yhä uudestaan. Luota, toivo, usko. Näe pienet positiiviset merkit. Kuuntele. Kerro, että rakastat. Elä päivä kerrallaan. Hemmottele. Kirjoita, jos puhuminen tuntuu väärältä tai vaikealta. Muista itsesi.
”Meillä on aikaa, meillä on toivoa. Lukio-opinnot etenevät kevennetysti. Perjantaisin tyttäreni käy terapiassa, torstaisin kuvataidekoulussa.” Tämä taideteos on tyttären käsialaa.
