Maailman parhaalle äidille

Toukokuun toisena sunnuntaina moni meistä saa aamiaisen vuoteeseen. Juomalasiin on aseteltu kimppu valkovuokkoja. Lasia vasten nojaa itsetehty kortti: ”Maailman parhaalle äidille.” Tässä taannoin kävin läpi itse äidille vuosien varrella antamani kortit. Hän oli säästänyt kaikki vaatekaappinsa pohjalle. Korteista välittyi oma kasvuni lapsesta nuoreksi, nuoresta äidiksi. Itsetehtyjä kaikki, kauniita sanoja pullollaan.

Entä ne toiset hetket. Kun sinulle ojennetaankin kimppu risuja, kuuntelet toista tuntia jatkunutta huutoa. Tunnet, miten äitiytesi heitetään kuin märkä rätti vasten kasvojasi. Äitinä ei voi vain valita rusinoita pullasta. Toisaalta äidin ei tarvitse olla pullantuoksuinen. Jokainen äiti on valkovuokkokimpun arvoinen.

Äitiyden monet kasvot

Jokaisen meidän elämä alkaa äidistä. Monelle äidiksi tuleminen on toteutunut toive.

Kasvoin isossa perheessä, ympärilläni oli aina pieniä lapsia. En ollut erityisen lapsirakas, mutta silti äidiksi tuleminen tuntui itsestäänselvyydeltä. Minulle se kävi helposti, niin raskaaksi tuleminen kuin äitiyteen solahtaminenkin. Nyt lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin tiedän ja ymmärrän enemmän.

Olen kuunnellut pohdintoja lasten hankkimisen puolesta ja vastaan. Olen lohduttanut keskenmenon hetkellä. Olen iloinnut hedelmöityshoidon onnistumisesta. Ympärilläni on niitä, jotka ovat vapaaehtoisesti lapsettomia. Kaikilta en halua kysyä lapsettomuuden syitä, sillä aina se ei ole oma valinta. On vahingossa äidiksi tulleita. On tarkoituksella yksin lapsen hankkineita. Olen nähnyt kyyneleet ystäväni silmissä, kun hän puhui toteutumattomasta haaveesta perustaa perhe. Sopivaa kumppania ei löytynyt ajoissa. Näen onnellisia adoptioperheitä, erilaisia uusperheitä.

Ajattelen, ettei lapsella ole koskaan liikaa häntä rakastavia ja kannattelevia aikuisia. Kuinka monta kertaa pieni ekaluokkalainen on kutsunut minua huomaamattaan äidiksi. Joskus myös isäksi tai mummiksi. Kerran jopa koiran nimellä.

Surullisimpia ovat lapsensa menettäneet. He vievät äitienpäivän valkovuokot toteutumattoman unelman haudalle ja ikävöivät enkelilapsiaan. Heille on vaikea löytää lohduttavia sanoja. Haudoilla muistellaan myös edesmenneitä äitejä, isoäitejä, isoäidinäitejä, joiden ässäkeksit, nyplätyt pitsiliinat ja tarinat elävät muistoissa.

Äitiydellä on siis monet kasvot. Ennen kaikkea äitiys ei ole itsestäänselvyys. Se on lahja, josta ilahtuu yhä uudelleen. Se on lahja, jonka puolesta teet mitä vain.

Äitiyttä yli sukupolvien

Olen viime aikoina miettinyt paljon äitiyttä. Sukupolvelta toiselle perittyä äitiyden mallia.

Oma suhteeni äitiin oli monimutkainen. Täynnä riittämättömyyden tunnetta, puolin ja toisin, luulen. Minulla oli tarve miellyttää äitiäni, ihailin häntä ja halusin olla hänen kaltaisensa. Toisaalta vihasin ja syytin häntä. Koin jääväni ilman ymmärrystä, tukea ja kannustusta. Olin Näkymätön Ninni.

Muistan äitini 40-vuotisjuhlat. Ikä tuntui isolta, äiti nuorekkaalta. Runsaat kaksi vuosikymmentä myöhemmin olen itse vanhempi kuin äiti silloin. Äitiä ei enää ole. Tai on keho ja keuhkot ja sydän, jotka kerran olivat äidin. Altzheimer varasti aivot. Aivan liian aikaisin äiti liukui luotamme varjoihin, jättäen meille vaipoissa mumisevan ihmisraunion. Minulla on ikävä äitiä. Haluaisin kertoa hänelle rakastavani häntä. Rakasteeni, vaikken sitä silloin ymmärtänyt. Haluaisin pyytää anteeksi ja antaa anteeksi.

Nyt todella ymmärrän hänen tehneen parhaansa, rakastaneensa, kuten omista lähtökohdistaan osasi. Hänen saamansa äitiyden malli ei riittänyt muuhun. Miten se tyttö, jolle oma äiti ei koskaan sanonut ”minä rakastan sinua”, osaisi muuta kuin tehdä parhaansa. Äitini sanoi rakastavansa. Se taakka, jota sukupolvelta toiselle siirretään – tahtomatta, tietämättä, keveni vähän. Hyvä äiti, riittävä äiti.

Sukupolvien painolastia siirtyi kannettavakseni, tottakai. Vasta vähän aikaa sitten kuulin isältäni, ettei äiti ollutkaan onnessaan ja innoissaan synnyttyäni. Olin toivottu lapsi, äitini 22-vuotias, nyt 40 vuotta myöhemmin todennäköinen diagnoosi olisi: synnytyksen jälkeinen masennus. Se selittää paljon.

Itse sairastuin ensimmäiseen masennukseeni 16-vuotiaana. 38-vuotiaana sain kuulla psykiatrilta kärsiväni kehittymättömästä identiteetistä. Minusta ehti tulla äiti ennen kuin tiesin kuka todella olen. Väistämättä siirsin osan taakastani lasteni kannettavaksi.

Tahdon ajatella, että taakka on silti taas hieman kevyempi. Minä tiedän taakan olemassaolosta. Olen pysähtynyt ja rauhassa tutkinut sen sisältöä. Minä olen tietoisesti yrittänyt keventää painolastia hoitamalla itseäni, puhumalla ammattilaisten kanssa, lasteni kanssa – avoimesti olen myöntänyt virheeni, pyytänyt anteeksi, hakenut apua ja yrittänyt antaa sitä.

Silti olen tilanteessa, jossa tämän äitienpäivän paras lahja on nähdä tyttäreni elävän.

Äitiyden tiellä

Äitiys saattaa tuntua yksinkertaiselta. Meillähän on luontainen äidinvaisto, hoitovietti. Kirjasto on täynnä lastenkasvatusoppaita. On terveydenhoitojärjestelmä neuvoloineen. Niin ja internetin ihmeellinen (vai armoton) maailma. Olet läsnä. Pidät huolta. Asetat rajat. Rakastat. Hah, helppoa! Vai mitä mieltä itse olet?

Äitiys, kuten ei ihmiselämä yleensäkään, ole suora ja valaistu valtatie, jossa nopeus pysyy vakiona ja matkan päämäärä on selkeänä edessä. Ei, vaikka meille tarjotaan tietyt raamit, lait ja kunnossapitoa. Yksikään matka ei kuitenkaan ole samanlainen.

Minulla on kaksi lasta. Kuinka väärin arvioinkaan heidän tulevat reittinsä silloin aluksi. Johdatinko minä tyttäreni kuoppaiselle sivutielle, jossa matka meinasi katketa aivan liian aikaisin?

Kun matkan alkuun pääsee, niin vauhti tuntuu vain kiihtyvän. Kun vauhti kiihtyy, niin antaa mennä vaan… Näin minun elämäni meni pitkään, kunnes oli pakko painaa jarrua. Kolari oli väistämätön, mutta ehdin välttyä täydelliseltä ulosajolta.

Nykyisin uskallan valita rauhallisen sivutien. Ehdin ihailla tuulihaukan lentoa ja pientareen kukkaa. Minulla ei ole enää kiire, vaan elämä on tässä ja nyt. Tiedän, ettei ole vain yhtä tietä, vaan kokonainen tie- ja polkuverkosto.

Olen saattanut toisen lapseni jo omalle tielleen. Hänen menoaan voin seurata rauhallisin mielin. Tyttäreni kanssa on toisin. Tuntuu kuin omat sivupeilit olisivat sumussa, näkyvyys eteenkin on huono. Autolla ajoon järjestetään opetusta, pesukoneen mukana tulee käyttöohjeet. Olen uskonut ymmärtäväni tytärtäni  – onhan puolet geeneistä minusta. Olen tunnistanut vaaran, hakenut apua, yrittänyt ohjata hänet turvaan. Virhearvio, hätävilkut, väistämätön kolari.

Se hetki, kun lapsesi päättää ajaa ulos tieltä tai ottaa yliannostuksen lääkkeitä. Näet viiltelyarvet käsivarsissa, nenämahaletkun ja masennuksen lamauttaman katseen. Silloin ”maailman parhaalle äidille” -tekstin kirjaimet ropisevat maahan. Katsot itseäsi peilistä ja mietit, miten et nähnyt, osannut, ymmärtänyt.

Muistutan itseäni ja myös sinua: Se ei ole maailman paras äiti, jonka lapsi ei eksy, erehdy tai kolaroi. Maailman paras äiti on se, joka onnettomuuden sattuessa tulee paikalle, pysyy paikalla. On. Äiti saa horjua ja hapuilla. Äitikin saa eksyä ja itkeä pientareella epätoivoaan. Mutta äiti ei saa antaa periksi. Äidin on haluttava uusi valkovuokkokimppu. Äidin on taisteltava silloinkin, kun lapsi ei itse jaksa. Äidin on pyydettävä apua itselleen, lapselleen. Soitettava hinausauto, ambulanssi, helikopteri.

Äitiys on maailman kiittämättömin ja huonoiten palkattu työ. Äitiys on parasta, mitä voit kokea.

Tekstin on kirjoittanut Tyttö olet Helmi -toimintaan osallistunut äiti.