”Lapsi kiipeää porraskäytävän kaiteeseen, vaikka kyllä hyvin tietää sen olevan kiellettyä. Vielä kuikuilee olkansa yli varmistaakseen että näen.” ”Lapsi kiukuttelee jatkuvasti aivan turhasta. Oikein lietsoo itseään äärimmäiseen raivoon. Taitaa ihan tahallaan yrittää ärsyttää.”
Mutta riittääkö tieto sääntöjen sisällöstä vielä siihen, että lapsi pystyy toimimaan niiden mukaisesti? Onkohan lapsen jatkuvalle kiukuttelulle kuitenkin jokin syy? Väsyneenä vanhempana tulee helposti tukeuduttua kuvitelmaan, että lapsen tietämä asia on yhtä kuin lapsen osaama asia. Tai että lapsen kiukuttelu on asia, joka kasvatetaan pois käskemällä lopettaa moinen jatkuva marina.
Olen ollut etuoikeutettu saadessani tehdä puhelinsoittoja yksilölliseen perhekuntoutukseen osallistuneiden perheiden vanhemmille muutamia kuukausia kuntoutuksen päättymisen jälkeen. Puhelut ovat liittyneet Yhteys kotiin -hankkeen arviointiin, jossa kerättiin seurantatietoa myös kontrolliryhmään kuuluvilta perheiltä. On ollut liikuttavaa kuulla, miten kuntoutuksessa saavutetut asiat näkyvät edelleen perheiden arjessa. Suurimman vaikutuksen minuun ovat tehneet puhelut, joissa vanhempi kuvailee saaneensa kuntoutuksessa kiinni aivan uudenlaisesta tavasta suhtautua lapseensa ja tämän haasteisiin. Onkin alettu nähdä vaikeat tilanteet lapsen vinkkelistä käsin. Tämä on edellyttänyt sitä, että vanhemmat itse ovat kokeneet tulleensa kuulluiksi, ymmärretyiksi ja kannatelluiksi. Eräskin vanhempi kuvaili, että ”yksilöterapioita kyllä aina saa, mutta missään muualla ei vanhempia ja sisaruksia oteta yhtä hyvin huomioon”.
Vaikka lapsi tietää sovitut säännöt, hän tarvitsee tuekseen lähellä olevien aikuisten jatkuvaa säätelyapua. Monissa tilanteissa se vaatii aikuiselta kykyä luopua etäältä huudelluista käskyistä, nähdä lapsen toiminnan takana olevia tuntemuksia ja nousta ylös konkreettisesti ohjaamaan lasta näiden havaintojen pohjalta. Harva tehtävä vanhemmuudessa on yhtä tärkeä ja vaikea kuin lapsen kannattelu pettymyksen, kiukun, surun ja rajoittamisen hetkillä. Lapsen tunteenpurkauksiin on aina jokin syy. Silloinkin, kun aikuisen on sitä vaikea nähdä tai sietää.
Kun perheenjäsenillä on kuntoutuksessa ollut aikaa keskittyä toisiinsa arjen askareiden sijaan, on monia asioita auennut. Lapsella onkin ollut tunteisiinsa vaikka mitä syitä. Ja parhaassa tapauksessa vanhemmat ovat heränneet toimimaan lapsensa rinnalla näissä tilanteissa. Lapset eivät ole kauko-ohjattavia, vaan tarvitsevat vanhempiensa kannattelua ja konkreettista toiminnanohjauksen tukea. Ja vanhemmat tarvitsevat tilanteensa aitoa ymmärtämistä, näkemyksiään kunnioittavaa kohtaamista ja henkistä kannattelua jaksaakseen vaihtaa kaukosäädin rinnalla kulkemiseen.
Irmeli Ryömä-Virtanen
Kirjoittaja toimii MLL:n Lasten ja Nuorten Kuntoutussäätiössä kuntoutustyöntekijänä ja on ammatiltaan psykologi sekä mukana säätiön Yhteys kotiin – Kuntoutuksen tulokset arkeen videoyhteyden avulla kehittämishankkeessa.