Skip to main content
search

ADHD eli tarkkaavaisuuden ja aktiivisuuden häiriö on tullut yleisemmin tunnetuksi vasta 2000-luvun taitteessa, mutta ilmiö sinällään ei ole uusi. Ensimmäisen lääketieteellisen kuvauksen ADHD-tyyppisesti oireilevista lapsista on tiettävästi kirjoittanut Sir George Frederick Still jo vuonna 1902.

”Tolla meidän Matilla on varmaan ADHD, kun ei se pysty keskittymään mihinkään”, miettii vilkkaan pojan äiti. ”Aina ne pojat on olleet tollasia, nykyään vaan lapset ei liiku tarpeeks”, toteaa puolestaan eräs isä. Tänä päivänä virallinen ADHD-diagnoosi on lähes 5 prosentilla suomalaislapsista. Arkikielessä kyseistä kirjainyhdistelmää käytetään usein kuvaamaan eläväistä, vauhdikasta ja usein poikapuolista lasta, jonka on vaikea pysyä paikallaan: ”Meidän Petteri on vähän sellanen ADHD”.

ADHD-termi herättää paitsi vanhemmissa, myös terveydenhuoltoalan ammattilaisissa monenlaisia ajatuksia ja ristiriitaisiakin näkemyksiä siitä, mistä ilmiössä on ensisijaisesti kyse: lapsen synnynnäisestä kehityshäiriöstä, puutteellisesta vanhemmuudesta vai väärästä ruokavaliosta.  Virallisesti ADHD on määritelty neurologisen kehityksen häiriöksi, jossa oireiden voimakkuus voi vaihdella eri ympäristöissä.

Vilkkaus on lapselle luonnollinen ominaisuus

Kyky säädellä tarkkaavaisuutta ja aktiivisuustasoa tilanteen vaatimusten mukaan kehittyy lapsilla vähitellen, kun sitä harjoitellaan läheisten ihmisten kanssa. Osa lapsista on luonnostaan vilkkaampia, osa hitaammin käynnistyviä. Toiset tarvitsevat apua liian kovan vauhdin jarruttelussa, toiset puolestaan tukea ja rohkaisua uteliaaseen heittäytymiseen.

Osa vanhemmista on kiinnittänyt huomiota lapsen vilkkauteen jo vauvasta asti. Toisinaan taas ensimmäinen, joka huolestuu lapsen kyvystä rauhoittua ja pitää tarkkaavaisuutta yllä, on varhaiskasvatuksen tai alakoulun opettaja. Myös perintötekijöillä on osuutensa asiassa. ”Mä kyllä tunnistan olleeni itse pienenä ihan samanlainen”, voi vanhempi todeta, kun neuvolassa pohditaan lapsen kykyä keskittyä leikkeihin.

Vilkkaus ja energisyys ovat pienelle lapselle luonnollisia ja tärkeitä ominaisuuksia, jotka edesauttavat kehitystä ja uuden oppimista. Liian kova vauhti ja kyvyttömyys pysähtyä voivat kuitenkin haitata elämässä tarpeellisten asioiden oppimista.

Milloin lapsi sitten on liian vilkas?

Mitä ADHD-diagnoosi edellyttää?

ADHD-diagnoosin edellytyksenä on, että lapsella on esiintynyt pitkäkestoisesti sellaisia tarkkaavaisuuden ja aktiivisuuden tason säätelyn ongelmia, että niistä on merkittävää haittaa perheen jokapäiväisessä arjessa ja lapsen elinympäristöissä.

Ympäristö- ja motivaatiotekijöillä on huomattava vaikutus lapsen ADHD-oireiden esiintymiseen. Lapsi pystyy ehkä keskittymään pitkäänkin, kun toiminta on riittävän motivoivaa – hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi tietokoneella pelaaminen. Ongelmia esiintyy tavallisimmin silloin, kun pitäisi paneutua tehtävään, joka tuntuu lapsesta tylsältä – esimerkiksi tehdä läksyt tai istua hiljaa oppitunnilla. Onkin tavallista, että lapsen ADHD-oireiden häiritsevyys tulee kokonaisuudessaan esille vasta silloin, kun hän siirtyy esiopetukseen tai kouluun ja häneltä aletaan edellyttää kykyä istua jonkin aikaa hiljaa paikoillaan.

Vesilätäkkö

Ärsyketulva haastaa lapsen aivoja

Elämme tällä hetkellä monin tavoin hyvin erilaisessa ympäristössä kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten, vaikka tuolloinkin teknologian kehitys oli nopeaa ja jatkuvaa. Meiltä edellytetään kykyä reagoida nopeasti suureen määrään ärsykkeitä enemmän kuin koskaan aiemmin. Meidän on myös hillittävä ja ehkäistävä reaktioita erilaisiin ärsykkeisiin ja tehdä jatkuvasti valintoja sen suhteen, mikä on tärkeää.

Pienelläkin lapsella on kehityksellisesti hyvät valmiudet nopeaan reagointiin. Omien reaktioiden viivästyttämisessä ja ehkäisemisessä lapsi kuitenkin tarvitsee kuitenkin usein ohjausta ja ulkopuolista säätelyapua.

Vanhemmat, opettajat ja terveydenhuollon asiantuntijat tuovat mediassa säännöllisin väliajoin esiin huolta siitä, miten älylaitteiden käyttö vaikuttaa esimerkiksi lasten kehitykseen, vanhemmuuteen ja työelämään. On olemassa kollektiivinen ja yleisesti tunnustettu huoli siitä, miten ihmisaivot ja erityisesti kehittyvät lapsen aivot kestävät ärsyketulvaa. Kohtuus ja vanhempien valvonta nousevat esiin melkein jokaisen asiantuntijan puheenvuorossa.  Älylaitteiden käytön lisäksi julkista, kriittistä keskustelua käydään muuttuvista koulunkäynti- ja työelämäolosuhteista, joissa korostuvat tänä päivänä nopea liikkuvuus, ympäristöjen muunneltavuus sekä joustavuuden ja itseohjautuvuuden taidot.

Normaalin kehityksen vaihe vai häiriö, johon pitää puuttua?

On luonnollista, että lapsen kehitys mietityttää vanhempaa. Lapsen vilkkauden ja vauhdin lisäksi myös haastava käyttäytyminen huolestuttaa monia vanhempia. Jos lapsi on usein pahalla päällä ja saa raivokohtauksia tai jos käytös aikuisia kohtaan on jatkuvasti uhmakasta, vanhemmassa herää helposti huoli: ”Onko tämä normaalia, tarvitseeko lapseni apua?”

Huolen myöntäminen ääneen ei ole aina helppoa. Tyypillisesti vanhempi alkaa puhua aiheesta ensi esimerkiksi puolison tai hyvä ystävän kanssa. Moni etsii tietoa netistä, ja keskustelupalstalla voi nimimerkin suojassa tuoda esiin huolensa lapsen käyttäytymisestä. On huojentavaa kuulla ystävältä tai toiselta keskusteluketjuun osallistuvalta vanhemmalta vastaus, jossa kehotetaan olemaan murehtimatta turhaan: ”Meidänkin Maijalla oli viisivuotiaana tuollainen kausi, mutta se meni ohi”.  Toisaalta keskustelupalstojen provokatiiviset ja jopa aggressiiviset viestit voivat lisätä vanhemman huolta ja ahdistusta entisestään: ”Ei todellakaan ole normaalia tuollainen käytös. Itse olisin jo tossa vaiheessa vienyt lapseni hoitoon!”

Terveen lapsen kehityksessä on paljon eri ikävaiheille tyypillisiä ”kausia”, jolloin lapsen käyttäytyminen voi olla ympäristön näkökulmasta haasteellista. Normaaliuden määritelmä on kuitenkin laaja, ja terveenkin lapsen toimintakyvyssä voi tulla esiin voimakasta ikävaiheeseen liittyvää vaihtelua. Vastaavasti ympäristötekijöiden muutoksille herkät lapset saattavat ylikuormittuessaan reagoida voimakkaasti.

Lapsen käytöshäiriö tekee perheen arjesta haastavan

Käytöshäiriöstä on yleensä kyse vasta silloin, kun lapsen väkivaltainen tai muuten epä­sosiaalinen käytös on hyvin voimakasta ja jatkuvaa eikä perheen arki enää sen vuoksi pyöri normaalisti. Tällöin on tärkeää, että lapsi ja perhe saavat mahdollisimman nopeasti tukea. Omat huolet kannattaa ottaa puheeksi esimerkiksi neuvolassa tai kouluterveydenhoitajan kanssa. Jos vanhempi jää murehtimaan lapsen kehityksestä yksin, verottaa se voimavaroja nopeasti, mikä heijastuu helposti myös lapseen. Ammattilainen osaa pohtia vanhemman kanssa, onko huoleen syytä, ja antaa neuvoja haastavissa tilanteissa.

Varhainen tuki auttaa parhaiten

Tutkimuksista tiedetään, että käytöshäiriöitä voidaan ennaltaehkäistä tehokkaasti edistämällä lapsen tunteidenkäsittely- ja kaveritaitoja. Sosiaalisten tilanteiden harjoittelu siis kannattaa! Vuoden 2018 loppupuolella Suomalainen lääkäriseura Duodecim julkaisi lasten käytöshäiriöiden hoidosta tutkittuun tietoon perustuvan, kansallisen hoitosuosituksen, jossa korostetaan, että kaikkein tärkeintä lasten käytöshäiriöiden hoidossa on se, että vanhemmat saavat tukea riittävän varhain. Suomessa on laajalti tarjolla matalan kynnyksen periaatteella toimivaa palvelua, jossa hyödynnetään video- ja puhelinyhteyksiä. Kiireisen lapsiperhearjen pyörityksen keskelläkin on siis mahdollista saada apua.

Ammattilainen perheen apuna

Kun aloitin 15 vuotta sitten psykologin ammatissa, annoin reippaalla kädellä vanhemmille neuvoja ja ohjeita lapsen kanssa toimimiseen. Asiastahan on tutkittua tietoa ja vaikka mitä – ”näin arkenne helpottuu, ei se ole sen kummempaa!”

Tilanne kuitenkin muuttui olennaisesti sen jälkeen, kun sain itse lapsia. Yhtäkkiä mikään ei ollut niin selkeää. Luullakseni ymmärsin tuolloin jotain oleellista vanhemmuudesta – kuten sen, että jokainen pyrkii tekemään vanhempana parhaansa ja toimimaan niin hyvin kuin pystyy ja jaksaa.

Sittemmin olen ollut varovaisempi suorien neuvojen ja kasvatusohjeiden jakamisessa. Oli kyse sitten ADHD-diagnoosin saaneen lapsen vanhemmasta tai muunlaisia haasteita kohdanneesta perheestä, neuvomisen sijaan pyrin nykyään asettumaan myötätuntoisesti ja nöyrästi vanhemman asemaan ja pohtimaan, kuinka voin ammattilaisena auttaa perhettä heidän tilanteessaan. Toisinaan paras apu on se, että toinen ihminen kuuntelee ja kuulee.

Teksti: Mari Saarinen

Kirjoittaja työskentelee neuropsykologian erikoispsykologina MLL:n Lasten ja Nuorten Kuntoutussäätiössä